Talvisen riemukkaita rientoja

13.10.2017


Meiltä vajaan viiden kilometrin päässä on Tuusulanjärvi, jossa vielä noin kymmenen ja risat vuotta sitten luisteltiin aurattua reittiä pitkin läpi koko talven. Silloin "ennen vanhaan" jäätä oli, sitä pystyttiin kunnostamaan ja käyttäjiä riitti.

Alkuvuosina käytiin luistelemassa kaunoluistimilla ja hokkareilla, sitten minäkin siirryin hokkareihin ja lopulta ostettiin vaelluskenkiin kiinnitettävät retkiluistimet. Kaunoluistimilla oli hankala luonnonjäällä luistella, jos oli railoja ja paljon epätasaisuuksia ja aloitin harjoittelut hokkareiden käyttäjäksi. Siinä sitä hommaa sitten olikin, koska en osannut potkia sivulle molemmilla jaloilla vaan etenin niin, että käytin potkuihin vain oikeaa jalkaa. Jari sanoi, että meno oli niin eriskummallisen näköistä ja omaperäistä, ettei hän moista ole aiemmin jäällä nähnyt. Siinä touhussa ja opettelussa kipeytyi ainakin potkujalka eikä se helppoa ollut muutenkaan.

Sitten kun sain jalkaani retkiluistimet, luistella osasin melko heti mutta en ilman sauvoja. Tänä päivänäkin minulla on sauvat ja jos yritän ilman niitä, vauhti tyssää kuin seinään. Eli tekniikka hukassa, jos minkäänlaisesta tekniikasta edes voidaan kohdallani puhua. On se ihmeellinen tuo ihmisen mieli!

Reitti jäätä pitkin venerannasta Järvenpäähän ja takaisin venerantaan lienee pituudeltaan reilu 15 kilometriä. Kun ollaan aamuvirkkuja, viikonloppuisin lähdettiin heti kun vähänkin näki, vedettiin lenkki ja illalla sama toistui ennen pimeän tuloa. Päivisin siellä oli niin paljon väkeä, että olisi ruuhkissa joutunut etenemään.

Toisinaan sydäntalvella pakkasta oli reippaasti yli kahdenkymmenen asteen ja sormet ja varpaat jäässä. Viikolla lähdettiin jäälle heti kun töistä kotiuduttiin kuitenkin niin, ettei tarvitsisi pimeässä luistella tai hiihtää.

Viimeisen viiden vuoden aikana ei oikein kunnon koko talven kestävää luistelukautta ole ollut. Nyt on päässyt kirkkaalla "syysjäällä" vetämään ehkä muutaman kerran, sitten tulee lumi- tai vesisade, jää pehmenee tai on sohjon peitossa. Toinen pää järvestä on muutamana vuotena pidetty ajoittain hyvässäkin kunnossa, mutta koko lenkin kunnostus on ollut melko mahdotonta.

Joitakin vuosia sitten käytiin viikonloppuvisiitillä ja luistelemassa Linnansaaren kansallispuiston jäillä ja yövyttiin Varkaudessa Jarin vanhempien luona. Reitille lähdettiin Oravista ja sinne myös palattiin. Liekö ollut maaliskuuta, mutta kun aurinko paistoi, jää pehmeni ja vaikka siellä sohjoa aurattiinkin pois, oli melkoisen raskasta luistella. Luistelukilometrejä tuli kymmeniä, Jarille rutkasti enemmän.

Toisena päivänä ihmettelin, että mikä nilkoissani oikein on kun ne ovat ihan vetelät enkä päässyt en eteen, en taakse. Aikani huilattuani ja asiaa pohtiessa lähdin uudestaan liikkelle ja kas, jalat kantoivat. Olin vaan yksinkertaisesti niin poikki, että jalat eivät toimineet ja matka autolle oli kyllä pitkä ja raskas. Siinä istuskellessani ja huilatessani Jari paahtoi ohi aikamoista haipakkaa julmetun suuret suojalasit kasvoilla, eikä edes huomannut minua.

Kun luistelut näyttivät jäivät keliolosuhteiden surkeuden vuoksi vähäisiksi, päätin ostaa luistelusuket ja lähteä hiihtelemään. Perinteinen on tylsää ja ajattelin, että luistelutyylillä pääsee kovaa ja paljon helpommalla. Järvenpään ladut ovat melko lähellä meitä ja siellä pidetään ne mallikkaassa kunnossa aina kun siihen vain on vähäinenkin mahdollisuus. Jääladut ovat hiihtokunnossa vähän tilanteesta riippuen, joten kyllä mahdollisuuksia meidän kulmilla on riittävästi.

Ostin siis luistelusukset ja lähdettiin ladulle, Jari kameran kanssa ikuistamaan minun uusien suksien korkkaamista. Ennen kuin ensimmäinenkään mäen tömpyrä oli noustu, olin niin uupunut suorituksesta, että hädin tuskin jaksoin kiertää pientä lenkkiä, kääntää sukset ympäri ja palata nöyränä ja lyötynä autolle odottelemaan Jarin saapumista. Siinä vaiheessa meillä oli yhteinen hieno matkanteko tyssännyt ja Jari meni omia reittejään, minä omiani.

En osannut yhtään hiihtää luistelutekniikalla enkä varsinkaan suksilla, jotka eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan vaan pakenivat koko ajan alta. Mäkien - pienten nyppylöidenkin - ylitys oli melko ylivoimaista ja niissä eteninkin sitten loppujen lopuksi kontaten, että pääsin pois oikeiden hiihtäjien tieltä. Olin latujen surma ja hidaste muille. Alamäkiin en edes uskaltautunut, koska siitä ei olisi hyvää seurannut. Latu kulki kuitenkin metsässä ja puita oli paljon, vaarallinen minulle siis!

Tämän kokemuksen jälkeen vierähti vuosi jos toinenkin, ennen kuin lähdin "hiihtelemään". Ei kiinnostanut minkään verran. Nykyisin kun siitä innostun, saan Jarin suksivarastosta hyvät sukset ja hiihdän vain tasaista maastoa, järvellä. Siellä hiihto menee mielestäni oikein hyvin, tyylillä ja jopa vauhdilla. Jari ei välttämättä tuosta tyyliasiasta ole ollenkaan samaa mieltä, mutta en kysele eikä hänkään asiaa ole ääneen kommentoinut. Välillä voi kasvoista päätellä, että jaahas, olisi ehkä jotakin korjattavaa ...

Että nyt tässä odotellaan pakkasia, järven jäätymistä ja lunta sekä ihania aurinkoisia päiviä, auringon laskuja ja nousuja, että pääsee jäälle!

Helmi maailman kartalla: Lappi

12.10.2017


Pohjoinen houkutti ja koukutti meitä vielä muutama vuosi vaelluskeikan jälkeenkin ja ennen kuin innostuttiin lähtemään fillareilla retkeilemään. Meillä on ollut tapana, että jos jostakin innostutaan, sitä sitten tehdään kyllästymiseen saakka. Niin kuin esimerkiksi tanssi. Sitä tahkottiin pari vuotta joka ikinen viikko pari kertaa. Tanssittiin putkeen muutama tunti ja sitten kotiin. Käytiin kursseja, mutta ei meistä koskaan mitään erinomaisia tanssijoita tullut. Sitten kun stoppi tuli, ei sen jälkeen ole kiinnostanut pätkän vertaa. Eli hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti ja se oli hyvää liikuntaa ainakin meidän vauhdilla.

Kun ostettii kanootti, se oli ahkerassa käytössä ja melomassa käytiin monta vuotta aikaisesta keväästä pitkälle syksyyn. Töiden jälkeen ja aamuvarhain viikonloppuisin kanootti ja eväät autoon ja matkaan, useimmiten kalavehkeet mukana. Melottiin kaikki lähialueen joet, käytiin kalastamassa järvillä ja vähäisessä määrin merellä. Muutama kesä kuskattiin kanoottia katolla pitkin Suomea, melottiin ja kalastettiin. Hauskaa ja rauhallista puuhaa.

Vain yhden kerran ollaan menty ympäri kanootin kanssa Vantaanjoessa kevättulvien aikana. Silloin minä hätäpäissäni irroitin otteeni melasta ja sen jälkeen sitten raahattiinkin kanootti pöpelikössä rantoja pitkin muutamia kilometrejä autolle. Mela löytyi myöhemmin kesällä juuttuneena rannan pusikoihin. Kamera rikkoutui kun kastui eikä vakuutusyhtiö korvannut siitä mitään, koska kellahdus oli "ennalta arvattavissa", hah.

Vuosina 2006-09 vietettiin osa kesälomasta pohjoisessa. Nukuttiin milloin autossa ja milloin taas teltassa. Kun kanootti tuli kuvioihin vuonna 2008, melottiin paljon Kuusamossa ja Lemmenjoella. Näin jälkikäteen ihan hirvittää meidän sitkeät yritykset meloa Kuusamossa voimakkaaseen vastavirtaan, kun siitä ei kuitekaan ollut mitään mahdollisuuksia päästä. Siinä olisi voinut käydä vaikka kuinka, mutta onneksi ei kuitenkaan käynyt ja lukuisten yritysten jälkeen ymmärrettiin vaihtaa suuntaa. Yksi mukava ja mielenkiintoinen reissu oli päivän kestävä melonta Venäjän rajalle ja takaisin. Kuusamossa koluttiin kaikki lähiseudun pikkulätäköt ja joet, käveltiin paljon ja ihasteltiin karua mutta niin kaunista luontoa.

Oulangan kansallispuisto tuli tutuksi ja sen siisillä, rauhallisella ja kaikinpuolin korkeatasoisella leirintäalueella vietettiin useampi yö telttaillen. Sieltä lähdettiin päiväretkille milloin minnekin ja Jari on kerran kiertänyt osan Karhunkierrosta, noin 40 kilsaa. Aamulla lähti ja illalla palasi nestehukan uuvuttamana. Yö menikin sitten kuumeista, hourailevaa ja tuskaista vaeltajaa hoivatessa. Eli tankkauksen taito - tässä tapauksessa sen taitamattomuus - ei pitkillä pyöräreissuilla tullut mitenkään yllätyksenä.

Kesällä 2008 loman loppupuolella vietettiin pari päivää ja pari yötä Koloveden kansallispuistossa meloen Heinävedeltä Varkauteen. Yövyttiin pikkusaarissa, jotka olivat kauheita kiviröykkiöitä eikä tasaista telttapaikkaa tahtonut löytyä millään. Välillä satoi ja välillä paistoi, oltiin aika väsyneitä. Viimeisenä päivänä matkan varrella oli joku leirikeskus, rantauduttiin ja mentiin kahville. Koskaan ei ole korvapuusti maistunut niin hyvältä kuin siellä ja loppupeleissä me ostettiin ja syötiin kaikki puustit, joita tarjolla oli - ja niitä oli useampi molemmille. Tällaiset korvapuustikohokohdat ovat raskaan matkanteon kohokohtia, jotka muistaa vielä vuosia myöhemminkin ja melkeinpä kanelisen korvapuustin maunkin tuntee suussaan.

Meillä on ollut niin onnellisesti asiat, että sekä Levillä, Taivalkoskella että Suomussalmella on ollut ystäviä ja heidän kesänviettopaikkojaan, johon ollaan sitten ohi ajaessamme poikenneet useammaksikin päivää.

Vuosi 2010 oli sitten se meidän ensimmäinen fillarikesä ja tätä onkin kestänyt harvinaisen kauan. Aurinko, lämpö, hienot maisemat ja uudet haasteet ovat ne, jotka meitä kiehtovat eteläisessä Euroopassa. Lämmöstä ainakaan ei ole päässyt meidän reissulla nauttimaan Lapissa, mutta maisemat vetävät vertoja erilaisuudellaan mille maailman kolkalle hyvänsä.

Tulevaa tuumiskellen ja vanhoja muistellen

11.10.2017


Eilen katselin kartaa sillä silmällä, että jos vaikka ensi vuonna suuntaisi pyöräretkensä ensin junalla niin pitkälle pohjoiseen kun pääsee, siitä Jäämerenrannalle ja sieltä kotia kohti. Tai sitten jättäisi tuon Jäämeren väliin ja koukkaisi esimerkiksi Inarin kautta takaisin niin pitkälle kuin aika (loma) antaa myöten ja sitten hyppäisi junaan tai bussiin ja kotiin.

Muuten ihan ok, mutta ... jos onkin sateinen ja kylmä kesä ja vettä saa niskaansa joka päivä? Paleltaa eikä aurinkoakaan näy! Ei taida mielenkiinto eikä varsinkaan huumori enää riittää sellaiseen matkaamiseen. Tuonne pitäisi ottaa teltta ja keittovehkeet mukaan, joten pyörissä olisi painoa huomattavasti enemmän, vaikka kuinka tarkkana olisi vaatteiden kanssa. Teltta ym. + keittovälineet painavat sen minkä painavat, muussa voisi sitten säästellä. Hmm, pitääkin alkaa ehdotella Jarille, joka ei ehkä ihan äkkiä asiaan ihastu koska inhoaa mäkäräisiä ja itikoita syvästi.

Palataan kymmenen vuotta ja enemmänkin, taaksepäin. Silloin me vietettiin lomat Lapissa sekä Suomen, Ruotsin että Norjan puolella kiertäen ja telttaillen. Meillä oli inkkarikanootti (ja on edelleenkin) katolla ja melottiin paljon jokia ja järviä. 
Lemmenjoen "kultareitti" on lempijokeni ja se ollaan melottu Njurkulahdesta Kultahaminaan kaksi kertaa.Ensimmäinen kosketus Lemmenjoen kansallispuistoon oli kuitenkin jo melontareissuja aiemmin vuonna 2007 muutaman yön valennus merkittyä reittiä pitkin. 

Kaivuualueen läheisyydessä poikettiin reitiltä ja käytiin katsomassa, kuinka massiivista toimintaa siellä onkaan. Vaelluksen aikana ei törmätty yhteenkään muuhun kulkijaan (paitsi kullankaivajiin). Rauhallista siis oli lukuunottamatta yhtä iltaa, kun oltiin poikettu reitiltä ja laitettiin teltta pystyyn lähemmäs pientä puroa, jonka varrella oli valtausta.

Meidän jo ollessa nukkumassa, paikalle pölähti mönkkärillä äkäisiä ja vähän maistissa olevia kaivajia, jotka luulivat meidän vallaneen heidän mestansa. Mönkkäri pörräsi teltan vieressä uhkaavasti, äkäiset ukot manasivat meitä ja me pelättiin teltassa. Onneksi kaivajien mukana oli nainen, joka tyynnytteli heput ja sai nämä viimein uskomaan meidän olevan vain retkeläisiä. Meidän nenät säästyivät moukaroinneilta mutta unet karisivat silmistä! Että aikaa tarkkaa siellä!

Kultahaminasta palattiin autolle turisteja kuskavaan moottoriveneen kyydissä. Ikimuistoinen retki tämäkin. Jarille jäi erityisen hyvin mieleen "Petronellan kukkulat", joita hän kiipesi ihan puuhun asti ihastelemaan vaikka alempaakin olisi näkyneet. Kun palattiin kotiin, ahmittiin kaikki mahdollinen kirjallisuus joka käsiimme saatiin, missä käsiteltiin Sylvia Petronella Antoinette van der Moer'ia eli Petronellaa sekä Lemmenjoen kullankaivajia ja kullankaivuun historiaa Lapissa. Mielenkiintoisia kirjoja löytyi kirjastosta ja ne olivat hienoa luettavaa.

Näin Wikipediassa Petronellasta: "Sylvia Petronella Antoinette van der Moer, usein pelkkä Petronella, (s. 11.9.1923 Haag/28.1.2014 San Francisco) oli Suomen Lapissa muutaman kuukauden ajan vuonna 1949 oleskellut ja paljon julkisuutta saanut hollantilainen nainen, joka kuuluu nykyään Lapin kultamaiden legendoihin. Petronellasta liikkuu monenlaisia kertomuksia ja monet niistä ovat aikojen saatossa vääristyneet.
     Petronella saapui Suomeen kesäkuussa 1949 esiintyen toimittajana. Helsingissä hän jätti hotellilaskunsa maksamatta ja katosi. Rovaniemellä on oli kuullut Lapin kullankaivajista. Petronella lähti erään geologin mukana pohjoisen kultakentille ja jäi Morgamojalle kullankaivajien kokin Tyyne Tähden apulaiseksi. Hän toimi Kullervo Korhosen ja Heikki Kokon kullankaivuuporukan apukokkina loppukesästä 1949. Siinä työssä hän auttoi ruoanlaitossa, siivosi ja pesi pyykkiä. Hänen kerrotaan olleen ahkera ja saaneen kullankaivajien kunnioituksen. Petronellan muistellaan olleen iloinen ja miellyttävä, mutta hän ei kuitenkaan pyrkinyt viettelemään miehiä.
     Vuoden 1949 syyskuun lopulla Petronella lähti käymään Inarissa, jossa hänen aikomuksenaan oli palata takaisin kultajoille kaivukauden loppuun saakka. Poliisi kuitenkin pidätti hänet Inarissa. Hänen passinsa oli mitätöity ja hänen tuli poistua maasta. Petronella tuomittiin Helsingin raastuvanoikeudessa 18. lokakuuta 1949 karkotettavaksi Suomesta viideksi vuodeksi. Häntä syytettiin maksamatta jääneestä hotellilaskusta, oleskeluviisumin ylittämisestä ja väärällä nimellä esiintymisestä. Lehdissä tapauksesta kerrottaessa esitettiin väitteitä vakoilusta ja arvailuja hänen tekemisistään kulmailla. Hänet kuitenkin karkotettiin vain pikkurikoksista.
     Petronella poistui maasta, mutta jätti lähtemättömän jäljen sekä kultamiesten mieliin että kultamaille. Nykyään Lemmenjoen maisemissa kohoavat kaipaamaan jääneiden kultamiesten nimeämät Petronellan kukkulat.
     Kullankaivajat ja lehtimiehet yrittivät jälkeenpäin tavoittaa Petronellaa, mutta tuloksetta. Oulun 
 kaupunginteatteri teki Petronellasta musikaalin vuonna 2006. Saariselällä on hänen nimensä mukaan nimetty ravintoja ja hänen tarinansa on kerrottu Legenda-olutmerkin pulloetikettien Lapin legendoista kertovassa sarjassa.
     Syyskuun 2007 alussa hollantilainen ryhmä löysi Petronellan asuinpaikan. Petronella asui tuolloin New Albanyn kaupungissa Ohiossa. Hän käytti äitinsä suvun kautta tulevaa nimeä P. Annick Vandermoer.
     Vuonna 2014 yhdysvaltalainen Jenny O'Connell perusti Finding Petronella -hankkeen, jossa tavoitteena on kulkea Petronellan jalanjäljissä jalkaisin Suomen läpi Lappiin. Projektille hankittiin rahoitusta joukkorahoituksella ja sitä dokumentoidaan blogiin. O'Connell tutustui Petronellaan ja hänen tarinaansa ystävänsä, Petronellan tyttären Solange van der Moerin kautta. Näihin tarinoihin on kuitenkin tehnyt oikaisuja Suomi-Hollanti-seuran aktiivi Arnold Pietersen, jonka selvitysten mukaan Petronella ei ollut toimittaja, ei taistellut vastarintaliikkeessä eikä ollut keskitysleirillä, kuten oli väittänyt. Hän ei myöskään ollut paronitar eikä haastatellut 1940-luvulla rosvopäällikköä Salvatore Guilianoa Sisiliassa. Pietersenin selvitysten mukaan toimittajan tittelin varjolla eri puolilla Eurooppaa tehdyt hotellipetokset olivat Petronellan elämäntapa. Suomen lisäksi hän aikalaislehtien mukaan majaili hotelleissa maksamatta Ruotsissa, Tanskassa ja Italiassa. Jenny O'Connell vieraili vuoden 2014 kesällä Tankavaaran 65. kultakisoissa kierrellen myös Petronellan jalanjälkiä Suomessa. O'Neill aikoo kirjoittaa matkastaan sekä Petronellasta kirjan. Hän ylläpitää myös aiheeseen liittyvää findingpetronella.com -blogia netissä.
     Petronella kuoli tyttärensä luona Yhdysvalloissa tammikuussa 2014 ja hänen toiveenaan oli, että hänen tuhkansa siroteltaisiin Lemmenjoelle. Petronellan tytär vei äitinsä tuhkat Lemmenjoelle ja Inarin hautausmaan Pyrkyreiden palstalle. Kullankaivajien hautausmaan uuteen muistopatsaaseen Tuhkapyrkyriin kiinnitettiin Petronellan muistokyltti." (Lähde: Wikipedia)

Kaikki kaksikymmentäkaksi päivää putkeen

3.10.2017


Meidän kesän fillarireissu on tuossa alla kokonaisuudessaan koottuna yhteen ja samaan tekstiin ja olen lisännyt vähän valokuvia.

Kilometrejä tuli kaikkiaan 900, Jarille 940 (Veleta). Aikaa satulassa vietettiin 74 tuntia ja keskari oli 13.2 km/h - kiitos tuostakin hienojen alamäkien.

Kaikki meni hyvin eikä mitään sairastelujakaan ollut eikä mitään kadonnut, pöllitty tai hajonnut. Ainoa hyytävä muisto jäi muuaman päivän sateista ja koleudesta. Mutta enemmän jäi kuitenkin hienoja kokemuksia ja upeita maisemia mieleen. Onnistut ja hieno reissu ja huippuna se, että minäkin pääsin/jaksoin Sierra Nevadalle.


Kesäloma 2017 - Sierra Nevada kutsuu



1. pvä / pe 18.8. / Kerava - Malaga - La Calar de Moral / 44 km
Täällä ollaan
Herätys kello 1.30, vedettiin puuro naamaan, juotiin kahvit ja laitettiin pyörät kuntoon ja polkaistiin kentälle lämpimässä mutta pimeässä yössä.

Malagaan laskeuduttiin ennen puolta päivää ja lähdettiin polkemaan Välimeren rantaa melko helppoa ja tasaista tietä kohti La Calar de Moralia, jossa yövyttiin. Pyörät tuli muuten matkatavaroiden joukossa pitkin hihnaa eikä niitä siis tarvinnut lähteä etsimään mistään. Väsymys painoi molempia, joten kupsahdettiin melko varhain. Huoneisto, jossa oltiin, oli ihan kiva ja mukavalla paikalla, mutta iso miinus ilmastoinnin puuttumisesta. Eipä tullut tarkistettua varausta tehdessä, että sellainen olisi, oma moka.

Sitä piti vielä sanoman, että luottamus kartanlukijaan eli Jariin sai ison kolauksen, kun hän kyseli bensa-asemalta renkaita ilmatessa tietä Madridiin! Eihän me olla sinne päinkään menossa.

Aurinkoista, +32

2. pvä / la 19.8. / La Calar de Molar - Torre del Mar - Almuñécar / 69,4 km

Ihana Välimeri 
Tänään lauantaina onkin ollut sitten sitä sun tätä. Aamupalan eli heti aamukahdeksan  jälkeen lähdettiin kohti Nerjaa kuumassa mutta melko pilvisessä säässä. Matkalla oli useita pieniä turistirysämestoja ja ruuhkat sen mukaisia eli järkyttävät. Rantakadut mustanaan jalan liikkujaa ja autoteillä liikennettä sinne ja tänne.

Rannassa olisi mukava ajella, mutta siellä ei saa, koska fillareilla ei ole asiaa rantabulevardille. Jos on tarkka ja vikkelä, rantatiellä partioivilta fillarpoliiseilta ehtii luikahtaa kadun puolelle ennen kuin tulee sanomista. Aina ei nopeus ja tarkkaavaisuus ole ollut meidän kohdalla ollut se vahvin puoli ja korvat luimussa on sitten toruja kuunneltu.

Tie, joka halkoo rannan kylät ja kaupungit, ovat niin täynnä liikennettä, että ei sielläkään ole mukavaa eikä varsinkaan turvallista, koska siellä on ajettava autotiellä. Pieniä tai suurempia kyliä on melko tiheästi ja niiden läpiajaminen on työlästä ja aikaa vievää. Mutta niin sitä vaan taas selvittiin!

Nerjan jälkeen alkoi ylä- ja alamäkishow ja olin niin loppu, hikinen ja nahka kärähtänyt sieltä täältä, että v-käyrä kävi korkealla. Toisaalta mietin sotkiessani, että tämä taitaa olla kuitenkin vasta esimakua siitä, mitä on odotettavissa. Jyrkin nousu oli 6 %. Maisemat hurmaavia.

"Almuñécar kerrotaan olevan ensimmäinen rannikon kohta, jonne merenkulkijat saapuivat. Foinikialaisten jälkeen aluetta hallitsivat roomalaiset ja kaupunki koko Rooman valtakunnassa suolatun kalan ja arvokkaan garumin, kalan sisälmyksistä tehdyn pateen, tuottajana. Alueen nimi näkyi myös painettuna kolikoissa F.I.Sexi. Muslimien vallattua alueen tuli kaupungin nimeen al  -alku. Almuñécar nimessä onkin arabialaiset juuret. Kristittyjen valta-aika alkoi 1489. Almuñécarin rikas historia näkyy lukuisissa mielenkiintoisissa vierailupaikoissa." (Lähde: Espanja.com)

Tultiin tänne Hostal la Torreen huikean jyrkkää alamäkeä, joten sen tietää, mikä huomenna aamusta odottaa ensimmäisenä. Huomenna lähdetään sisämaahan kohti Granadaa ja matkalla sinne yövytään jossain pikkukylässä on puolivälissä matkaa.

Täällä on tosi paljon turisteja, meri vieressä ja julmetun kuuma. Huoneessa on onneksi ilmaistointi ja huomenna lääpitään itseemme kerros aurinkovoidetta. Nyt lähdetään ostamaan juomia huomisen koitokseen ja sitten nukkumaan.

Päivällä pilvistä, nyt illalla aurinkoista, +32-34


3. pvä / su 20.8. / Almuñécar - Salobrena - Pinos del Valle / 48,5 km
Myötä ja varsinkin vastamäkeä
Aamu alkoi leppoisasti mutta ei aikaakaan, kun nousut tulivat varsin tutuiksi. Heti kun käännyttiin sisämaahan, totuus valkeni ja mielessä kävi, että miten käy jatkossa kun ottaa tosi, tosi koville jo nyt. Lähdettiin alhaalta ja noustiin melkein koko matka ja lopulta oltiin 700 metrissä Pinos del Vallessa, jossa meidän majoitus oli.

Hellettä riitti eikä vuoristossa oikein pääsyt aurinkoakaan piiloon. En voinut enää juoda vettä vaan oli siirryttävä tuoremehu- ja kokislinjalle. Ns. ”konoset ”oli enemmän kuin lähellä kun ei oikein välipalakaan maittanut!

Osan matkaa kävelin kun tuntui, ettei matka polkien etene lainkaan, kävellen edes vähän. Kummaltakin kärähti lopullisesti olkapäät ja kasvot alkavat olla melko tummat - paitsi ne silmän ympäristöt, jotka loistavat aurinkolasien jäljiltä melko valkoisina. Mutta maisemat ovat upeita. Oikealla Sierra Nevada, vasemmalla jotakin muuta ja pieniä kyliä siellä täällä, joihin ei kylläkään lähdetty kapuamaan ja tästä syystä ruokailu onkin sitten jäänyt vähiin. Juomaa onneksi riittää.

Loppuhuipennus eli kolmen kilometrin nousu Pinos del Valleen oli jyrkkä ja hikinen kokemus. Mitä lähemmäs kylää ja nyppylän lakea mentiin, sitä jyrkemmäksi ja mutkaisemmaksi tie muuttui.

Kävelyksi meni osa tätäkin tietä, mutta pääsin kuin pääsinkin raahautumaan majapaikkaan.

Kylä nimeltä Pinos del Valle on tosi pieni paikka, jossa tämä meidän apartamentos sijaitsee. Sitä pitivät vanhempi pariskunta ja sieltä sai hyvää, suolaista ja tilanteeseen sopivaa ruokaa eli ihan ranskalaisia perunoita, munaa ja sianlihaa.

Meidän huoneen seinät olivat varmaan paperia, koska kaikki ulkoa ja naapurihuoneista kantautuvat äänet kuuluivat hyvin eikä nukkumisesta tullut oikein mitään paikallisten nauttiessa iltakaljojaan. Ei ollut myöskään ilmastointia, joten tuskaista oli. Mutta yhden yö nukkuu vaikka missä - tai on sitten nukkumatta.

Aurinoista,  lämpömittari paukuttaa hellelukemia.

4. pvä / ma 21.8. / Pinos del Valle - Durcal - Padul - Granada / 43,5 km
Hyvän aamupalan (joka kuului hintaan, aika outoa täällä) jälkeen polkaistiin hulppeaan kolmen kilsan laskuun (klo 8). Aamu oli sumuinen, joten meillä olisi hyvää aikaa polkea ennen kuin paahtava aurinko alkaisi polttaa selkää. Tuo alamäki hupeni vauhdin huumassa ja kun päästiin tielle N323, hikistä nousua riitti kuusi kilometriä. Voi elämän kevät, että se on niin kuluttavaa, niin kuluttavaa.

Melko suoraa tietä ja pelkkää nousua! Kun noususta selvittiin, parikymmentä kilometriä ennen Granadaa alkoi tasainen hyväkuntoinen tie ja menoa siivitti melkoinen myötätuuli (joka taitaa olla sitten huomenna vastainen Sierra Nevadalle noustessa!).

Nyt ollaan siis Granadassa ja käytiin jo muutaman tunnin lenkillä, koska huone ei ollut vielä valmis. Täällä alkoi siesta, joten paljon ei ehditty näkemään puhumattakaan, että olisi saanut syödäkseen. Ei ole aikomusta kavuta Alhambraan mutta etsitään Albaicinin arabikortteli kunhan tuonne ulos taas lähdetään. Ja käydään ostamassa tuoremehua, kolaa, suolapähkinöitä ja ties mitä ihania herkkuja huomiseksi. Tänään ostettiin ja nautiskeltiin paketillinen nakkeja. Kyllä oli herkullista pitkästä aikaa.

Aurinkoista, +38


5. pvä / ti 22.8. / Granada - Sierra Nevada (Pradollano) / 33 km

Nyt ei jaksa ... mutta täällä ollaan …
.. mutta sen verran kuitenkin, että Sierra Nevadalla ollaan. Kilometrejä tuli 33 ja aikaa tuon saavuttamiseksi meni melkein viisi tuntia + tauot päälle eli käytännössä koko päivä. Nousua kesti Granadasta tänne ja sitä siunaantui noin1 600 metriä. Ensin viimeinen vitonen, sitten viimeinen kilsa ja sitten ihan kauhea viimeinen puoli kilsaa.

Jarin fillarin mittari näytti pahimmillaan +48, ei suojaa auringolta. Käsivarret ja reidet palaneet, nestettä meni litrakaupalla ja suolamanteleita pussillinen.

Nyt siis täällä hiihtokeskuksessa, jossa kaksi päivää mukavassa isohkossa huoneistossa. Huomenna Jari suunnittelee ajavansa Veletalle, minä en edes suunnittele sellaista.

Hienot maisemat ja positiivista on se, että kun me täältä lähdetään, mennään alamäkeä ties mihin saakka. Niin kuin aiempinakin vuosina, joku hiton harha hämäsi ylämäissä siten, että osa niistä näytti alamäeltä ja oli ihan innoissaan kunnes gepsi näytti, että noin 7 prosenttista noustaan. Keskinousuaste oli noin 6,7 % eli ihan riittävää ainakin minulle.
 
Tuli lepuuttelun lomassa harvinaisen hyvin mieleen Matti Rämön Andalusia -kirja ja hänen polkaisunsa kolmenkymmenen kilon kantamukset pyörän kyydissä yli Sierra Nevadan Veletan kautta. Sen vaan sanon, että Matti on kunkkujen kunkku fillaroinnissa! Ja jos joku muuta epäilee, kannattaa lukaista hänen matkakirjojaan ja pohtia rehellisesti, että onnistuisiko ihan jokaiselta pyörän päälle hyppäävältä sama kuin häneltä.

Huomenna jatkoa levon jälkeen.

6. pvä / ke 23.8. / Sierra Nevadalla (Pradollano) - Pico de Veleta

Jari ja Pico de Veleta
Nyt on nukuttu hyvin, syöty aamiainen ja Jari lähtenyt matkaan kohti Veletaa. Sinne lienee noin kuuden kilometrin matka ja koko ajan jyrkkää nousua. Saattaapi mennä useampi tunti, koska hänen pitää ensin kiertää tuonne hiihtokeskuksen korkeimmalle tasanteelle, josta jonkinlainen tie sitten lähtee kohti Veletaa ja noin 3 500 metriä. Onnea ja menestystä matkaan.

Eilen Granadassa oltiin aamupalalla ja lähtökuopissa jo heti seiskalta ja siellähän on aivan pimeää vielä siihen aikaan. Odoteltiin, että aurinko rupeaisi vähän valaisemaan ja sitten lähdettiin joen rantoja seuraten kohti Sierra Nevadaa. Alkumatka taittui ihan hyvin, vaikka nousua oli.

Tie A395 oli melko vilkas, mutta se ei tuottanut mitään ongelmaa, koska autoilijathan ottavat täälläpäin fillaristit erittäin hyvin huomioon. Ehkä noin puolivälissä, kun kapea serpentiinitie alkoi toden teolla, joutui ajamaan autojen kanssa samalla kaistalla, mutta autot väistivät tai odottivat sitten takana niin kauan että pääsivät hyvin ohitse.

Täällä Espanjassahan on sääntö, että auton ja fillarin välissä tulee olla 1,5 metriä myös vuoristoteillä ja autot pitävät siitä kyllä hyvin huolen. Ja vuoristoteillä niin kuin muuallakin voi fillaristeja ajaa kaksi rinnan ja niinhän täällä tehdäänkin eikä kukaan tööttäile tai heristele nyrkkiä. Meidän kaksikko eteni peräkanaa.

Oltiin varattu juotavaa - kokista, vettä ja tuoremehua - useampi pullollinen matkalle, mutta reitin varrella oli pari hostellia, joiden kohdalla pysähdyttiin ja juotiin kylmät kokikset tai kahvit ja jälkimmäisessä syötiin paistettuja munia, herkullisinta ikinä.

Ehkä noin matkan puolivälin jälkeen alkoi tuntua jo jaloissa ja varsinkin iholla, koska mitään suojaa auringolta ei enää ollut. Alkumatkasta päästiin muutaman kerran vuoren taakse suojaan, koska aurinko oli vielä niin matalalla mutta myöhemmin kuumuus ja porotus oli karmeaa.

Jarin pyörän mittari näytti +48, minä en enää siinä vaiheessa ollut kiinnostunut lukemista. Tuulikaan ei juuri auttanut eteenpäin eikä ainakaan vähääkään vilvoittanut.

Muita pyöräilijöitä paahtoi ohi ehkä parikymmentä, auton kyydissä fillareita matkasi enemmänkin kohti Sierraa. Alaspäin pyöräilijät tulivatkin aika kyytiä ja se herkku on meillä huomenna torstaina edessä. Alaspäin pyöriä tuli paljon enemmän kuin mitä ylöspäin nähtiin menevän, hmmm!

Kilometrien määrällä ei ollut mitään sanottavaa vaikutusta etenemiseen. Loppuosa oli minun kohdallani jos ei nyt ihan eloonjäämistaistelua niin ainakin taistelua jaksamisesta loppuun saakka. Ensin viimeinen vitonen, sitten viimeinen kilsa ja sitten ihan kauhea viimeinen puoli kilsaa.

Reitin puolivälin jälkeen päätin, että ajan puoli kilometriä ja sen jälkeen kävelen minkä kävelen. Suunnitelma ei ihan toiminut loppupäässä, koska en jaksanut ajaa edes sitä puolta kilsaa. Ajoin, pysähdyin, join ja hetken huilasin mitä paahteelta pystyin ja sitten sama alusta. Jari ajoi koko matkan, pysähtyi kyllä useimmiten minun kanssani.

Ja entäs sitten se pirullinen harha alamäestä! Mikä se sellainen on, että näyttää hyvinkin mukavalta alamäeltä mutta todellisuudessa saattaa olla jopa lähemmäs 10 prossan nousua? Ja näitä harhoja oli enemmän kuin yksi tai kaksi. Toisaalta piti tietämän, että tällä tiellä ei alamäkiä ole joten melko turha ruikuttaa niiden puutteesta.

Kun viimein tänne kylän sisääntuloväylän eteen päästiin, olin niin ikionnellinen siitä, että meidän hotelli ei ole tuolla ylimmäisenä rinteessä vaan tässä ihan tulotien tasolla. Meidän on ehkä huomenna torstaina kuitenkin polkaistava vielä tuonne ylös, jos aiotaan lähteä täältä kohti Quentaria eri reittiä kun tänne tultiin.

Meillä on oikein mukava huoneen ja keittokomeron suuruinen huoneisto, johon saatiin mahdutettua myös pyörät kunhan ensin kuskattiin ne alakertaan ja sen jälkeen kapeita käytäviä pitkin tänne meidän huoneistoon.

Täällä on autojen päälle laitettu suojat, sellaiset irralliset ”sohvan päälliset”. Hassun näköistä mutta ehkäpä järkevää, koska ne suojaavat maalipintoja paahtavalta auringolta. Näin ainakin oletan. Täällä on paljonkin autoja, joissa maalipinta on palanut karrelle katosta ja konepelliltä mutta aika hassuilta nuo suojatkin näyttävät.

Ja eihän tämä ylämäkiajelu vielä tässä ole: tarkoitus on vielä ajaa Guadixista La Calahorran kautta Larolesiin läpi Sierra Nevadan. Yhtään ei tiedä, mikä siellä odottaa.

Mutta täällä ollaan eikä varmaan toiste tulla. Täällä on paljon maastopyöräilijöitä ja ihan vaan turisteja, jotka hissillä matkaavat tuonne ylös. Fillarit saa kätevästi hissien koukkuihin roikkumaan, joten sitten vaan alamäkeä takaisin.

Mekin lähdetään illemmalla hiihtohissiajelulle tuonne ylös. Eilen illalla oli tosi kaunis auringon lasku, jota pällisteltiin ilta yhdeksän aikoihin. Ilma viileni huomattavasti ja tänä aamunakin, kun lähdettiin aamupalalle, piti laittaa pitkähihainen päälle. Talvella tämä on varmasti ihanteellinen laskettelupaikka.

Kävin äsken kaupassa ja istuskelin katsellen ylös vuorelle. Siellä meni ainakin kaksi autoa korkeuksissa, joten tie Veletalle tai ainakin lähelle lienee olemassa. Sitä tietä se Jarikin varmaan ensin kapuaa ja aikanaan pahtaa takaisin.

Aurinkoista, +34-48

Jari on nyt palannut reissulta ja kaikki hyvin.

 😁 Raskasta oli:
- menomatkaan aikaa kului pari tuntia;
keskari 10,4 km/h; nousua 1 020 metriä ja
lopullinen korkeus 3 394 m
- hankalaa viimeiset kymmenen metrit,
tuulista ja vilpoista
- paluumatka kesti 37 minuuttia, keskari 32 km/h,
takin hihat lepatti ja paukkui kotimatkalla iloisesti;
60 km/h, max nopeus
- muutama ohitti mennessä ja Jari ohitti yhden, vau!
- se ”jonkinlainen tie” osoittautui hyväksi päällystetyksi tieksi, joka jatkui melkein perille saakka
- jalat väsyneen oloiset ja uupunut olo mutta tulihan
käytyä eikä tarvitse harmitella, ettei sitten kuitenkaan polkaissut kun nyt täällä kuitenkin ollaan.
👍👍 Hyvä Jari, peukkuja paljon!👍👍



7. pvä / to 24.8. / Sierra Nevada (Pradollano) - Guejar-Sierra - Pinos Genil - Quentar / 38,6 km


Sierra Nevada ja sieltä länkkärimaisemiin
Aamulla klo 8 jälkeen mittari näytti +12, kun me jätettiin Sierra Nevadan hiihtokeskus. Ensin nousua pari kilometriä, sitten alkoi niin ihana ja odotettu lasku, mitä ei kuitenkaan jatkunut sitä reilua 30 kilometriä niin kuin odotin. Takin hihat paukkuivat kun mentiin vauhdilla kohti toinen toistaan hurjempia alamäkiä ja mutkia. Tie oli pääosin hyväkuntoinen ja leveä, mutta muuttui matkan edetessä vain muutaman metrin levyiseksi ja tosi, tosi jyrkkämutkaiseksi serpentiinitieksi.

Maisemat olivat ihan erilaiset kuin nousun puolelta. Äärettömän kaunista, karua ja kuivaa. Lämpömittari liikkui aamun koleasta viileydestä +30-48 asteessa, aurinko paistoi.

Minulla tarrautui läjä sentin mittaisia teräviä piikkejä varpaisiin (ajan sandaaleilla) kun poikettiin näköalapaikalla ja matkalla sinne polun reunassa oli matalia piikkipensaita. Viimeiset piikit sain nypittyä verisistä varpaistani illalla hostellissa.

Täällä on joskus – ehkä useammankin kerran - ajettu La Vueltan etappi. Meillä on kirja, joka sanoin ja kuvin kertoo pyöräkisojen klassikkonousuista ja on siellä maininta Sierra Nevadan etapistakin. Liekö tämä meidän alamäki ollut heidän nousunsa ja sitten taas heidän laskunsa meidän nousu Sierralle. Voi heppurassukat, mihin limeen olettekaan itsenne laittaneet! Muutama pyöräilijä nähtiin matkalla ja on täällä näemmä ajettu kisaa Vueltan jälkeenkin, koska tiessä oli nuoli ylöspäin ja teksti ”Veleta”.
 
Iltapäivällä kurvattiin pieneen valkoiseen kylään nimeltään Quentar. Siellä lämpömittari näytti +42 astetta. Majoittauduttiin, käytiin syömässä ja painuttiin nukkumaan. Meidän huone oli kadulle päin ja illalla kylän väki siirtyi sisätiloista ulos mekastamaan. Meillä oli eka kerta parveke huoneessa mutta ei tullut kuuloonkaan, että olisi pystynyt pitämään oven auki ja nauttimaan raikkaasta ilmasta.

Nämä kylät sijaitsevat ensinnäkin ”valtatiehen” nähden aina vähän sivussa ja että niiden kaduille pääsee, on ensin kavuttava metri jos toinenkin. Toinen joka vuotinen ihmetyksen aihe on kylien katujen leveys. Että kun kadun/kujan leveys on noin kolme metriä jos sitäkään, niin kyllä siellä liikennettä vaan on paljonkin ja melko pystysuoraan mäkeen jätetään auto parkkiin. Se on niin hieno suoritus, johon meikäläinen ei kyllä kykenisi.

Jarin nahka on olkapäiltä ihan vesikellukoilla. Käräytti sen oikein kunnolla Veleta-reissullaan, kun ei viitsinyt rasvoja laittaa. Nythän se on tässä paisteessa ja paahteessa jo ihan turhaa.

Aurinkoista, +12-48

8. pvä / pe 25.8. / Quentar - La Peza - Lopera - Purullena - Guadix / 46,8 km


Länkkärimaisemiin
Nyt ollaan Guadixissa eli luola-asumuksen alkuläheillä ainakin täällä Espanjassa. Meillä on kolmen luolahuoneen ja keittiön luola-asunto, jossa huoneiston lämpötila on noin 20 astetta. Ei tarvitse ilmastointia mutta ei myöskään lämmitystä. Ihanan vilpoisaa! Täällä ei sisätiloissa tuo lämpö nousu, koska ollaan kallion sisällä.
Aamulla kun lähdettiin, lämpötila oli noin +15 astetta eli oiva ajokeli. Matka alkoi noin kuuden kilometrin nousulla ja nousua ja laskua jatkui koko pirun päivä. Jyrkin nousu heti alkupätkällä oli 12 prosenttista ja takki olikin aikamoisen tyhjä jo siinä vaiheessa, kun sen kapusin ylös. Noustiin noin 800 metristä 1 300 metriin joten veivaamista kyllä riitti tänäänkin hikeen asti. Nyt ollaan noin 900 metrissä.

Maisemat vaihtuivat kertaheitolla. Jo kymmenen kilometrin ajon jälkeen siirryttiin länkkärimaisemiin. Tosi, tosi kaunista ja erikoista. Ja kuumaa, niin kuin varmaan arvaatte sanomattakin.

Ensimmäinen kuollut käärme nähtiin tien poskessa ja yksi turilas-orava. Täällä on myös paljon irtokoiria, jotka kyllä tuntuvat älyttömän kilteiltä ja ovat söpöjä.

Nyt siis ollaan täällä Guadixissa, jota ympäröi ikivanhat muurit. Ajettiin tänne moottoritien vieressä kulkevaa pientä huoltotietä pitkin. Purullenassa nähtiin tien varressa muutama kippokauppa, joita viimeksi ihasteltiin Portugalin reissulla. Siellä niitä oli paljon ja mitä kauniimpia kippoja ja kannuja kaupan.

"Kaupunki sijaitsee Sierra Nevadan pohjoispuolella ja tie sinne kulkee valtavan ylätasangon halki. Kaupunki on tunnettu luola-asumuksistaan Barrio Troglodyten alueella, missä yli puolet kaupungin väestöstä tänä päivänäkin asuu." (Lähde: Wikipedia)

Nämä luola-asunnot on tehty kiven sisään ja alueen aaltoilevissa rinteissä törröttää siellä täällä pieniä savupiippuja, jotka kertovat maanalaisesta asutuksesta.

Meidän askeleet suuntautuivat heti suihkun jälkeen alas kaupunkiin kauppaan ja syömään. Satoi muutama tippa vettä mutta eipä tuo ainakaan ilmaa raikastanut. Takaisin laahustettiin reppu juomia hölskyen ja vielä pitäisi lähteä tuonne näköalatasanteelle ihastelemaan ja ihmettelemään tätä kauneutta. Taivas on nyt aivan pilvien peitossa.

Huomenna meitä taas odottaakin jotain, mistä ei mitään tietoa. Lähdetään täältä aamulla ja ajetaan yli Sierra Nevadan Larolesiin. Voi kun ei olisi kovin jyrkkää ja raskasta, sellainen mukavan sopiva nousu/lasku riittäisi oikein hyvin.

Täällä on - niin kuin koko Andalusiassa - härkätaisteluperinne voimissaan. Mainoskyltin mukaan härkätaistelijat tulevat tepastelemaan areenalle 30. päivä tätä kuuta.

Aika rientää nopeasti ja jo ensi viikolla meillä on kohtaaminen Vueltan kuskien kanssa jossakin Tabernasin kulmilla.

Sellainen huomio vielä, että kun kirjauduttiin tänne Cuevas de Maria -luola-asuntoon, Jaria luultiin minuksi ja päinvastoin ihan passitietojen/kuvien perusteella. Siis että minä olen kuin Jari ja hän kuin minä kuvissa. Eikä siinä kaikki: Jarin kohdalle laitettiin ensin myös female suoraan minun passistani, heh. Korjattiin asia ja paperit saatiin kuntoon. Liekö tuo sitten kummallekaan eduksi vai ei, en ota kantaa siihen. Tämä oli jo toinen kerta kun kävi näin tällä matkalla. Ollaan siis kuin kaksi marjaa, jee jee!


9. pvä / la 26.8. / Guadix – La Calahorra - Sierra Nevada - Laroles / 49,3 km


Toivottavasti Sierra Nevadan tomut saadaan karistettua viimeistään huomenna
Nyt on v-käyrä niin korkealla, niin korkealla ... Ihan järkyttävän raskas päivä ainakin minulle, kun ensin noustiin 2 000 metriin ja 16 kilsan lasku nousun jälkeen ei olotilaa parantanut yhtään. Niska oli jumissa ja otti niin paljon pattiin, että ette voi sitä tietää. Että se eilinen vieno toive helposta tai edes kohtuullisen kivasta maastosta jäi haaveeksi. Ja hölmöhän minä olen, jos täällä vuoristossa sellaisesta unelmoin.

Aamu lähti käyntiin oman aamupalan valmistuksella luola-asunnon pienessä keittiössä. Ja ihan hyvin meni La Calahorraan saakka valtatien sivussa ja loppumatka kivikkoista hiekkatietä, joka hakkasi käsiin niin paljon. Mutta sitten alkoi nousu yli vuoren!

Yhtä helvetin nousua seuraavat tunnit, kilsoja ei varmasti niinkään kamalasti. Nousua yhteensä 1 100 metriä. Näytti kartan mukaan olevan vihreää maisematietä, mutta en juurikaan ehtinyt maisemia ihasella ja ihmetellä, kun väänsin itseäni ylemmäs ja aina vaan ylemmäs. Kävelin osan matkaa, koska en vaan jaksanut ja otti niin paljon päähän se jatkuva nousu, etten kauheasti edes viitsinyt yrittää. Vastatuuli vielä hankaloitti meidän matkaa, joka varmaan olikin sitten se viimeinen niitti. Matkalla ylös ei ollut yhtä ainutta kahvilaa tai mitään lepopaikkaa, aurinko paahtoi ja suojaa etsittiin puskoiden suojista.
La Calahorra

Kun viimein oltiin 2 000 metrissä, alkoi hulppea alamäki kohti Larolesin pientä kylää ja majoituspaikkaa. Muita pyöräilijöitä nähtiin muutama, mutta mitään ruuhkaa täällä ei todellakaan ollut. Meidän matkan tekoa voidaan kuitenkin pitää kuta kuinkin mukavana verrattuna pariskuntaan, joka oli liikkeellä jalan työntäen isoja ostoskärryjä, mukana myös isohko koira. Pariskunnan ostoskärryihin oli pakattu kaikki tarpeellinen ja meidän ohittaessa heidät heillä näytti olevan lounastauko pienen pusikon katveessa pois paahteesta.

Minä vaan toivon, että tuollaiseen etenemismalliin ei tarvitse siirtyä eikä minkäänlainen innostuksen ja uuden kokeilun puuska iske missään vaiheessa eikä koskaan.

Nyt on siis Sierra Nevadan vuoristo noustu kertaalleen, laskettu alas ja vielä ylitetty toistamiseen täällä vähän kapeammpaa. Ei koskaan enää tänne, se on sata varma! Jos ja kun huomenna pääsen jotenkin tolkuissani El Ejidoon, annan piu paut koko vuoristolle. Tämän päivänen nousu oli paljon, paljon rastkaampi kuin se aiempi nousu Granadasta Sierralle. Täällähän voi tulla eteen vielä vaikka mitä nousua ja laskua kun lähdetään kohti Tabernasia, jossa Vuelta tulee vastaan. Eli te kaikki, jotka haluatte haastetta kerrakseen, ei muuta kuin pyörä kohti Sierra Nevadaa ja kipuamaan milloin mistäkin kohtaa vuorta. Kyllä se alamäkikin jossain matkalle osuu.

Tämä muija käy nyt nukkumaan kun viimeiset yöt ovat menneet mitä ihmeellisempien unien vallassa. Viime yönäkin kuulin muka käärmeen sihahduksen enkä sitten uskaltanut edes vessassa käydä. Muut unet ne vasta outoja ovatkin olleen, joten pää taitaa pehmetä.

Sellainen asia vielä, että kun tänne Larolesiin saavuttiin ja etsittiin majoituspaikkaa. Pysähdyttiin haahuilun lomassa kokikselle paikalliseen baariin ja sen jälkeen lähdettiin etsimään meidän ohjeiden mukaan hostellia. Eihän sitä löytynyt. Laroles on melko nousu- ja laskuvoittoinen kyläpahanen ja aika monta kertaa noustiin meidän olettamaan osoitteeseen kuitenkin ilman tulosta. Jari soitti hostellin numeroon ja sittenhän selvisikin, että hostelli olikin osa tätä samaista baarirakennusta ja sieltä se meidänkin huone löytyisi. Eli toilailut jatkuvat edelleen etsimisien suhteen.

Puolipilvistä, nahka punoittaa ja lämpömittari näytti päivällä +38, nyt +25


10. pvä / su 27.8. / Laroles -Berja - Dalias - El Ejido / 51,6 km


Jipii, melko tasaista - pyöräilyä Alpujarrasin maisemissa
Aamu alkoi itse tehdyllä aamiaisella ja matkaan päästin kello 8. Ajateltiin, että päästään pakoon paahdetta, mutta lämpötila oli jo silloin kivunnut +22 asteeseen. Matkalla hiki virtasi vaikka aurinko ei koko voimallaan paistanutkaan. Nyt täällä tuli taivaalta muutama tippa vettä.

Yö meni sängyssä pyörien kuumuuden (ei ilmastointia) ja kylän lauantai-illan huumaa kuunnellen. Meidän huoneiston yläpuolella oli ravintolan terassi ja koko illan ja pitkälle yöhön muovituolien jalat kitisivät ja paukkuivat terassin lattiaa vasten ja niiden ääni kantautui hyvin meidän korviin. Huoneessa oli parveke, mutta, koska espanjalaiseen kovaääniseen seurusteluun intoutunut kylän väki seurusteli aamutunneille saakka. Välillä kyllä nukuin sikeästikin, koska heräsin aamuyöstä kissojen tappeluun. Kaiken kokoisia ja näköisiä kulkukissoja näyttikin alueella olevan paljon.

Kulkukoiria on näkynyt jonkin verran ja jos sellainen lauma tuolla matkan varrella eteen tulee, vauhti paranee huomattavasti. Yksi onneton pieni söpö koira lähti laukkaamaan eräs päivä meidän perässä, kun juteltiin sille ohi mennessämme. Alkoi jo huolettaa, että milloin tajuaa lopettaa seuraamisen, koska liikennettäkin tiellä kuitenkin oli.

Aamulla siis lähdettiin Larolesista huimaa 10 kilsan alamäkeä. Sitten tuli muutaman kilometrin nousu ja taas alamäki. Jalat olivat nyt ensimmäistä kertaa kipeät ja väsyneen oloiset eilisestä kiipeilystä ja jokainen ylämäki tuntui. Laskeuduttiin 1 030 metristä 80 metriin eli nyt ollaan aika alhaalla. Maisemat olivat kyllä loivaa vuoristoa, nousut ja laskut suorempia ja pidempiä kuin aiemmin.

Yksittäisiä pieniä valkoisia kyliä siellä täällä ja tie hyvässä kunnossa, joka muuttui alemmas mentäessä kaksikaistaiseksi.

Larolesin jälkeen tuli pieni kylä nimeltä Picena, jossa oli kymmeniä autoja parkissa kapean tien varrella. Siellä vietettiin kolmipäiväistä "Fiestas de la Virgen del Rosario en Picena" -tapahtumaa. Tämän jos olisi tiennyt, matka olisi jatkunut muutaman kilometrin ja oltaisiin päästy edes kerran viettämään fiestaa tällä matkalla.
 
Viime kesänä meidän reissu oli yhtä juhlaa ja kulki fiestasta toiseen oli sitten kyse viikonlopusta tai arkipäivästä. Täällä päin ei ole muuta fiestaa nähty kuin tuo edellä mainittu eikä siitäkään nyt voi aamutuimaan sanoa, että ilo olisi ollut ylimmillään. Kaipa se vauhtia sai sitten päivän mittaan.

Voi sitä riemua, kun viimeinen mutka tuolla vuoristossa jäi taakse ja alava maa avautui eteen. Tämä El Ejido on kauttaaltaan viljelysten osalta ”huputettu” eli ne on peitetty pressun tapaisilla ehkä auringolta suojaa antamaan tai jotakin. Täällä tuotetaan eniten Euroopassa sekä vihannesten että hedelmiä ja osansa siitä sadosta saa myös Suomi.
El Ejido on aika kuolleen oloinen kaupunki, jonka alueen asukasmäärä on kuitenkin reilu 80 000. Missä kaikki sitten luuraavat, eivät ainakaan tänään täällä. Täältä puuttuu tyystin esimerkiksi katukahvilat vaikka kävelykatu on pitkä, suora ja siisti. Lähes kaikki kaupat ovat kiinni. Nälkäisiä kun oltiin, käytiin syömässä tuossa aika lähellä olevassa Burger Kingissä. Eihän se miltään maistunut, mutta täytti vatsan.

Puolipilvistä, tukahduttavan kuumaa, +33, illalla muutama vesipisara

11. pvä / ma 28.8. / El Ejido - Matagorda - Roquetas de Mar - Aquadulce - Almeria / 62,4 km

Sadetta ja kasvihuoneita
Aamulla kun lähdettiin, alkoi sataa ja sitä jatkui ... jatkui ja jatkui. Pidettiin sadeta Almerim'ssa ainakin 1,5 tuntia ja Jari kävi lähikaupat läpi etsien satetakkeja. Ei loppunut sade eikä löytynyt sadetakkeja. Jouduttiin vielä palaamaan tuloreittiä takaisin, koska rantaa pitkin ei sitten päässytkään. Sade jatkui pitkälti yli puolen päivän, mutta ei jääty poutaa odottelemaan.

Meillähän ei ole minkäänlaisia sadeasuja (eikä minulla edes laukkujen suojia) mukana, koska Espanjassa - tai ainakaan täällä etelässä - ei sada!
Uskomattoman paljon lähes koko matkan tänne Almeriaan oli kasvihuoneita. Niitä riitti ihan silmin kantamattomiin niin meren rannassa kuin sisämaan puolellakin. Suttuisen näköistä touhua, mutta varmasti tuottoisaa. Töitä kasvihuoneilla näytti pääsääntöisesti tekevän afrikkalaiset.

Sateesta huolimatta päätettiin ajaa Almeriaan rantatie kautta. Ja hyvä niin, koska tuo oli mukava reitti ajella. Tunneleita oli useampia, mutta me ohitettiin ne vuoret kiertävää ja lähempänä rantaa menevää tietä ajaen. Tiet olivat useita kymmeniä metrejä kallion päälle ja ranta jäi kauas alas. Kaunista ja karua.
Poikettiin tieltä N344 pienelle hiekkatielle, joka vei parin pusikon läpi rantaan. Siellä matalassa rantavedessä(mudassa) oli kymmenittäin flamingoja kaikessa rauhassa puuhastelemassa omiaan.
 
Matkalla hotelliin oli aukio, jossa oli John Lennonia esittävä pronssipatsas. Lennon on viettänyt täällä aikaansa meidän lisäksi ja mm. tuo aurinkolasimalli on täältä Almeriasta hankittu suojaamaan silmiä paisteelta.
Nähtiin ensimmäinen matkapyöräilevä pariskunta, muuten ei fillaristeja ollut lainkaan. Lähempänä Almeriaa päästiin ajelemaan rannan tuntumassa pitkin pyörätietä ja itse kaupungissa on hyvät pyörätiet kuten myös oli El Ejidossa.


"Almería on saanut nimensä Al-Merayan linnoituksesta. Córdoban kalifi Abd ar-Rahman III perusti kaupungin vuonna 955 valtakuntansa satamakaupungiksi. Almería kärsi monista piirityksistä ristiretkien aikaan, mutta kristityt saivat sen hallintaansa vasta sen antauduttua Ferdinand ja Isabella Katolilaiselle 26. joulukuuta 1489.
 1500-luvulla Almería kärsi monista luonnonkatastrofeista, joista erityisesti vuoden 1522 maanjäristys tuhosi kaupunkia. Alueelta löytyi rikkaita rautaesiintymiä, joiden myötä kaupunkiin asettui ranskalaisia ja brittiläisiä yrityksiä.
  Almerían ilmasto on kuiva ja aurinkoinen. Maakunnassa sijaitsee Euroopan ainoa hiekka-aavikko sekä Cabo de Gata-Níjarin luonnonpuisto. Almeríassa on kuvattu yli 500 elokuvaa, muun muassa westernejä Desierto de Tabernasissa noin 30 km:n päässä Almeríasta, jossa sijaitsee lavastettu Villin lännen kaupunki." (Lähde: Wikipedia)
    "Almeriasta on laivayhteys Afrikan puolelle. Almerian alueelle saavuttaessa ensimmäisenä pistää silmään kasvihuoneiden valtava määrä. Muovin alle on peitetty peräti 400 neliökilometriä maata. Täällä viljellään tomaattia, paprikaa, kurkkua ja muita vihanneksia, ja satoa korjataan 3-4 kertaa vuodessa. Tuotannosta 75 prosenttia menee Pohjois-Eurooppaan.
   Kaupungin nähtävyyksiin kuuluu maurien rakentama Alcazaban linnoitus. Se sijaitsee kukkulalla, jolta avautuvat näkymät kohti kaupunkia ja Almerianlahtea. Toinen kiinnostava nähtävyys on tuomiokirkko 1500-luvulta. Ulkopuolelta kirkko näyttää linnoitukselta, mutta sisältä paljastuu barokkityylinen pyhättö.
   Vain 150 metrin päässä Paseo Almeríalta on Plaza Floresin pieni aukio, jolla istuu pronssinen John Lennon. Beatles-legenda tuli Almeriaan 1960-luvulla osallistuakseen How I Won the War -elokuvan tekemiseen ja viipyi kaupungissa kuusi viikkoa. Tuolloin Lennon sävelsi ikimuistoisen kappaleen Strawberry Fields Forever. Ringo Starr ja George Harrison kävivät tervehtimässä Lennonia Almeriassa, kun hän täytti 26 vuotta.
   Kun Lennon lähti takaisin Englantiin, hänellä oli uudet aurinkolasit, jotka hän oli hankkinut suojaksi Almerian armotonta valoa vastaan. Pyöreäkehyksisistä laseista tuli hänen tavaramerkkinsä.
John Lennon ei ole ainoa tähti, joka tuli Almeriaan 1960-luvulla. Alueella on kaksi paikkaa, jotka sopivat vaativille elokuvatuottajille. Ensimmäinen on Tabernasin autiomaa ja toinen Cabo de Gatan luonnonpuisto.
   Clint Eastwood filmasi Tabernasissa Sergio Leonen johdolla lähes kaikki spagettiwesterninsä. Täällä on filmattu myös elokuva Arabian Lawrence, ja filmitähdet Brigitte Bardot ja Ursula Andress olivat vakituisia vieraita.
   Almeriassa on elokuviin hyvin sopiva valo - nautitaanhan alueella auringosta 320 päivää vuodessa. Tabernas muistuttaa paljon Yhdysvaltojen autiomaita. Nyt täällä toimii kolme teemapuistoa, jotka tarjoavat rajuja villin lännen näytöksiä. Puitteet ovat loistavat: on villin lännen kyliä, karjapaimenia, pankkirosvoja, intiaaneja, sheriffejä, saluunoita ja tietenkin can-can -tyttöjä. Täällä tapellaan ja ammutaan. Yhdessä kylässä toimii myös eläintarha.
   Cabo de Gatan niemimaa on Almerianlahden itäpuolella. Cabo de Gatan meri- ja rannikkoalueet on tarkasti suojeltu ja Manner-Espanjan parhaat sukellus- ja snorklausvedet löytyvätkin täältä." (Lähde: Rantapallo)

Meidän hotelli täällä on hyvällä paikalla lähellä keskustaa ja kävelykatua. Kun kirjauduttiin, respa ei suostunut ensin ottamaan fillareita hotellin tiloihin vaan sanoi, että meidän pitää viedä pyörät yleiseen autohalliin ja se maksaa 5 euroa per pyörä. Lopulta saatiin tungettua pyörät pienen pieneen kopperoon limu- ja vesipullojen seuraksi.

Pieni on muuten tämä huonekin, pienin ikinä.
Taas kerran oli meillä ihmetystä kerrakseen, kun täältä ei saa ruokaa näin iltaisin. Ollaanko me vähän hölmöjä, kun jaksetaan ihmetellä tätä samaa asiaa kerta toisensa jälkeen ja joka on kuitenkin tuttuakin tutumpi ja tullut eteen joka ikinen vuosi täällä ajellessa. Eikä tämäkään reissu tee poikkeusta.

Oltiin lähes koko päivä syömättä ja lähdettiin heti kun hotellille tultiin, etsimään ruokapaikkaa. Sellaista ei löytynyt ja palattiin hotellille soittamaan molempien mutsille jokailtainen soitto ja soittokierroksen jälkeen lähdettiin uudestaan ruuanetsintämatkalle. Vaikeaa oli, mutta saatiin sentään jotakin suuhun viinin lisäksi.

Huomenna lähdetään kohti Tabernasia ja villin lännen meininkiä ja keskiviikkona ajetaan vastaan Vueltalaisia matkalla Sorbasiin.

Aamupäivä sateista, illalla puolivarjoista, +22-28

12. pvä / ti 29.8. / Almeria - Huercal de Almeria - Benahadux - Rioja - Tabernas / 33 km

Espanjassa ei sada koskaan – vaan nytpä sataa
Aamu alkoi saiteisena. Taivas oli paksun pilven peitossa ja meidän ensimmäinen tehtävä oli etsiä Decathlon ja käydä ostamassa sadetakit. Matka jatkui Almerian sateiden tauottua mukavassa pilvipoutaisessa säässä kohti Tabernasia.

Jari ja koirakaveri
Kun ajeltiin kaupungista pois, Jarin laukku putosi keskelle ajokaistaa ja takana tuleva bussi ole jyrätä sen yli. Huusin kuin isommassakin hädässä, että "laukku tippui, stop" ja tehosi. Ei vahinkoa ja matka jatkui.

Matkalla Tabernasiin tarkoitus oli ennen majoitusta käydä tsekkaamassa Mini Hollywood. Alueella on useampikin länkkäriteemaan sopiva puisto, mutta vesisade alkoi kuitenkin uudestaan ja sitä tuli taivaan täydeltä. Hetki värjöteltiin nähtävyyden katoksessa ja lähdettiin sen jälkeen etsimään hostellia ja kuivempia maisemia.

Tabernasin upeissa maisemissa on tehty aikoinaan useampi lännenleffa, mm. Hyvät, pahat ja rumat sekä westerien lisäksi mm. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki. Ennen Tabernasia näkyy tieltä parikin "mini-hollywoodia" intiaanitelttoineen, mutta kuten sanottu, sateiden vuoksi jäi näkemättä tämä sekä koko aavikkoalue.

Kaiken kaikkiaan meillä oli aikamoisen surkea ja viluinen olo. Lämpömittari näytti sateessa ruhtinaalliset +17 astetta ja siihen märkä olotila päälle, niin ei hurraamista ollut. Olisi ollut mukava katsastaa ympäristö aavikoineen, mutta sitä ei juuri sateelta nähnyt.

"Tabernasin aavikko on kuiva alue 37 kilometriä Almerían kaupungista pohjoiseen. Alueella sataa vettä vain noin 248 mm vuodessa, minkä takia sitä sanotaan joskus Euroopan ainoaksi todelliseksi aavikoksi.
   Tabernasin aavikko on geologisesti kiinnostava, sillä siellä aavikoitumisen ja eroosion jäljet ovat selvästi nähtävissä. Aavikkoalueella on syviä rotkoja, jotka muodostuvat, kun harvinaiset sateet täyttävät väliaikaiset jokiuomat.
   Elokuvantekijöitä on Tabernasiin houkutellut samanlainen ilmasto ja ympäristö kuin Pohjois-Amerikan lounaisosien aavikoilla. Tabernasiin onkin rakennettu muutamia villin lännen lavastekyliä, joissa on kuvattu mm. Sergio Leonen elokuvia Kourallinen dollareita ja Hyvät, pahat ja rumat." (Lähde: Wikipedia)

Paikalliset sanoivat useampaan kertaan, että tällaista sadetta ei ole ihan lähivuosina ollut joten sattuipa somasti, että meidän siellä ollessa sitten näin kävi. Ja tämä on jo toinen peräkkäinen sadepäivä.
Hostelli johon majoittauduttiin, oli oikein mukava ja varsinkin ravintolan tarjoilija ihastuttavan ystävällinen ja auttavainen. Kaikki kääntyy aina parhain päin, kun pääsee kuumaan suihkuun, pukee kuivat vaatteet ylle ja syö vatsan täyteen. Niin nytkin.

Meistä tulee hostellien/hotellien asiantuntijoita tätä menoa. Niiden taso on kirjavaa saaduista tähdistä riippumatta, kuten aikaisempinakin vuosina on tullut todettua. Kaikki ei välttämättä ole sitä mitä mainostetaan ja yllätyksiä voi tulla puoleen jos toiseenkin. Mutta eihän me luksusta haetakaan. Suihku, sänky ja ilmaistointi riittää meille. Monesti juuri tuo ilmastointi on ollut melko iso ongelma, koska sitä ei ole tai sitten se on sellainen pöytämallinen ropelipeli, josta ei kyllä ole mitään iloa tukahduttavassa kuumuudessa.

Illalla käytiin - aurinko pilkisti ja oli lämmintä - vielä siemaisemassa viinit ja katsastamassa kävellen kylän raitit. Huomenna kohti Sorbasia, jossa nähdään Vueltan kuskit.

Sateista, +12-17, illalla aurinko pilkisti ja +22


13. pvä / ke 30.8. / Tabernas - Sorbas - Los Martinez / 38,6 km

… sataa edelleen
Aamu alkoi sateisena ja sitä jatkui koko päivän. Eli täällä on nyt useamman vuoden sateet tulleet parin päivän aika, mistä paikallisetkin olivat enemmän kuin ihmeissään. No, lähettiin kuitenkin hyvissä ajoin kohti Sorbasta, johon jäätiin sitten odottelemaan Vueltan kuskeja. Tänään La Vuelta starttasi Lorcasta ja maali sijaitsi Calar Altolla
.
Matka tänne Sorbasiin oli melko tasainen ja yksitoikkoinenkin, joka johtui suurelta kyllä masentavasta sateesta. Ei juurikaan viitsinyt pysähdellä tai jäädä ihastelemaan maisemia puhumattakaan että olisi kaivanut kameran esiin ja ottanut muutaman kuvan.

Aikaa Sorbasissa kulutettiin siemailemalla lämmikkeeksi konjakkia, syömällä tapakseja ja vaihtamalla pariin otteeseen kapakkaa, joihin meidät päästettiin varmaan ihan säälistä. Täällä kun on siesta, satoi tai paistoi.

Onneksi meillä on sadetakit! Kadut lainehtivat vedestä ja mittari näytti +12 astetta, taivas oli paksun harmaan pilven peitossa. Sandaalit (minulla) ja shortsit ovat siis oiva asukokonaisuus, kun ei muutakaan ole tarjolla.

Minun takalaukkuihin on merkitty, että ne pitävät sadetta. Vaan kun eivät pidä, ainakaan tällaista veden määrää, suojatkin ovat kotona. Aamulla pussitin kamerat, läppärin ynnä muut laukuissa olevat kamat muovikasseihin ja ne sitten sivulaukkuun. Jos vaikka pysyisivät kuivina. Jarin laukuissa on meidän vähäiset vaatteet ja hänellä on onneksi sadesuojat eksyneet mukaan.

Kaikesta kurjuudesta huolimatta kilpakuskit kuitenkin nähtiin vaikkakin mielessä kyllä kävi epäilys, että entäpä jos kisa on tämän päivän osalta peruttu onnettoman kelin vuoksi. Monen tunnin odotus oli ohi noin viidessä minuutissa - enkä edes nähnyt Nairoa! (Loman loppupuolella selvisi, että Nairo Quintana ei edes osallistunut tämän vuotiseen La Vueltaan eli ihmehän se olisi ollutkin, jos olisi näkynyt!)
Lähdettiin jatkamaan matkaa kohti hostellia, joka oli Sorbasin jälkeen muutaman kilometrin päässä päätieltä Los Martinez’ssa. Hyvä ja mielenkiintonen tie ajella, kauniit maisemat, loivia nousuja ja laskuja. Sade loppui, kun pysähdyttiin hostellin eteen.

Kyläyhteisöön kuului vain muutama talo, mutta kyllä siellä vaan kaksi hostellia ravintoloineen oli ja nekin vierekkäin. Meillä on kahden huoneen ja keittiön huoneisto parvekkeineen ja ruoka tehtiin pitkästä aikaa itse. Respan yhteydessä toimi pieni kauppa, josta ostettiin vähän evästä.

Vaikka tuo Vuelta -hässäkkä oli niin nopeasti meidän kohdalta ohi, oli kuitenkin ihan hyvä, että jäätiin odottelemaan heidän näkemisensä. Sateesta johtuen yleisöä Sorbasissa ei paljon ollut kuskeja kannustamassa, vain me ja muutama kymmenen muuta. Tällä kertaa mainoskrääsäautoja ei näkynyt, ajoivat toista reittiä.



14. pvä / to 31.8. / Los Martinez - Almocaizar - El Real - Huercal-Overa / 61,2 km

Vesimassoja ja kuravelliä
Aamupala omista eväistä. Sadepilvet väistyivät. Lämmin ja aurinkoinen päivä ajella. Ajeltiin osittain moottoritien viertä kulkevaa ”huoltotietä” ja aiempien päivien sade oli aikaansaanut kunnon tulvat. Jouduttiin kahteen kertaan ajamaan melko sokkona isojen vesimassojen läpi. Ensimmäinen meni ihan hyvin vaikka vesi ylettyi laukkuihin saakka, mutta toisessa jouduin kävelemään moottoritien ali mutavellissä.
Nuo huoltotiet ovat hyviä ajella, mutta toisinaan puutteellinen tai kokonaan uupuva opastus niiltä saattaa ajeluttaa turhaan. Eilen oltiin jossakin päin kivikkoista joen uomaa etsien jatkoa hyvin alkaneelle huoltotielle. Löytyi se sitten aikanaan takaisin päin ajaen ja etsien tulvapätkien ja mutaisten teiden muodossa.

Täällä nuo nyppylät näyttäisivät olevan kovaa savea ja kun sateet tulevat (vakka kuitenkin harvoin), nyppylät valuvat uhkaavasti tien varteen rakennettuihin betonisiin ojiin. Nyt niin ojat kuin teiden ali kulkevat metri halkaisijaltaan olevat rummut ovat täynnä jos jonkinlaista törkyä tukkien vesiväylät ja tulvakohtia riittää.
Matkalla oli paljon appelsiini-, mandariini- ja limeviljelmiä odottaen sadon kypsymistä. Huercal-Overaan polkiessa oli myös paljon nousuja (ja laskujakin), joihin (nousuihin) alan olla todella aikamoisen tympääntynyt. Nousut ovat jyrkkiä ja ne vievät mennessään mehut tyystin. Kokista menikin eilen useampi juomapullollinen.


Upeissa maisemissa meitä vastaan pyöräili ystävällinen ja puhelias mies, joka oli ollut ties kuinka kauan reissun päällä. Auringon paahtaman kulkijna vaatteet olivat melko repalaiset, mikä se ei tahtia haitannut. Kaikki tarvittava näytti kulkevan korissa pakkarilla kätevästi mukana ilman taka- tai etulaukkuja. Ei ihan selvinnyt se, että mistä hän oli tulossa ja mihin menossa.

Ylimääräistä hässäkkää ja kilometrejä syntyi, kun huomattiin, että gepsi opasti määränpäähän kiertämällä vuoret ja matkaa olisi kertynyt useampi kymmenen kilometriä enemmän kuin mitä ”oikaisemalla” huoltoteitä pitkin. Sahattiin edes takaisin ja viimein löydettiin tie, joka vei perille ilman mutkia.

Käytiin kahvilla tien etsintäoperaation lomassa ja oltiin varmasti niin onnettoman ja uupuneen näköisiä, että ravintoloitsija tarjosi meille ihanat tomaattileivät ”pan con tomate”.

Illalla kaupungilla syömässä ja hämärän tullessa hortoiltiin meidän hostellia etsien ympäri kaupunkia. Loppu hyvin kaikki hyvin, hostelli löytyi ja päästiin nukkumaan. Takana raskas ja hikinen päivä.

Aurinkoista, +32

15. pvä / pe 1.9. / Huercal-Overa - Puerto Lumbreras - Lorca / 45,8 km

Melko autiota, hedelmätarhoja riittää
Hengissä ollaan ja kaikki hyvin. Nyt on nähty ja koettu aavikon vesisateet ja niiden mukanaan tuomat tulvat, hellettä, La Vuelta ja muutama kilometri Espanjan maanteitä.

Koko päivä mukava ajoilma. Kärpäsiä pörräsi julmetun paljon meidän ympärillä ja kävi ihan vaan mielessä, että pääsisipä saunaan! Vastatuuli myöhemmin iltapäivällä karkotti kärpäset mutta hidasti etenemistä.

Tänäänkin ajettiin osa matkaa moottoritien sivussa kulkevaa huoltotietä. Tulvat olivat hävinneet yhtä lukuun ottamatta, mutta siitä päästiin ihan hyvin läpi. Paljon asutusta ei matkalle ollut, hedelmäviljelmiä paljonkin ja tällä kertaa melonipeltoja.

Sattuipa matkalle kaksi koirajengiäkin meidän kanssa samoille nurkille. Onneksi pysyivät meistä kaukana meistä ja me niistä, ja ihan suosiolla. Silti aina tuollaisen jengin nähdessään vähän pelottaa, että ollaanko niiden reviirillä ja jos ollaan, tulevatko päälle. Yleensä meidän kohtaamat koirat ovat kuitenkin enemmän peloissaan kuin vihaisen oloisia ja väistävät ihmisiä. Viime kesänä saatiin pari hurttalaumaa raivoihinsa ja sen saattaa arvata, että vauhti fillareissa on huimaa siinä vaiheessa kun räksyttäjiä vilistää oikealla ja vasemmalla.

Täällä Lorcassa tapahtui vuonna 2011 kaksi maanjäristystä, jonka voimakkuudeksi mitattiin 5,3 Richterin asteikolla ja 100 000 asukkaan kaupungissa menehtyi useampi ja kymmeniä loukkaantui. 
Nyt ollaan melko hulppeassa Hotel Spa Jardines de Lorcassa. Missä lienee sitten se spa-osasto, koska tuossa ulkona on vain pienehkö uima-allas, mutta oikein kaunis ja vihreä ”pihapiiri”. Kohta lähdetään kaupungille syömään ja katselemaan paikkoja.

Jari osti uuden isomman peilin fillariin. Nyt on mistä kytätä takana ajavia eli minua. Kytänneekö tuo sitten sitä, että olenko vielä mukana vai mitä. En tiedä enkä viitsi kysyä. Välillä kyllä huutelen, että et kyttää siitä peilistä! Silloin kun hän ajaa takana, kyttäys kohdistuu siihen, mikä ratas on käytössä eli kontrolli pelaa. Raivostuttavaa olla tarkkailun alaisena oletpa sitten ekana tai tokana eritoten kun sen vielä huomaa.

Aurinkoista, +28, olkapäitä polttelee

16. pvä / la 2.9. / Lorca - Totana - Alhama de Murcia / 35,5 km

Hienoja maisemia
Aamusta satoi vähän ja pideltiin sadetta puolisen tuntia urheiluhallin katoksen alla. Muuten kaikki hyvin ja matka jatkui vastatuulessa kohti Alahama de Murciaa. Paksu sumuverho varjosti ympäristön vuoria.

Tien reunoissa oli tosi paljon hedelmätarhoja, joissa kasvoi appelsiineja, sitruunoita ja ehkä mandariineja. Oikein mukava taivaltaa tällaisessa maisemassa. Kiva ajokeli ilman paahtavaa hellettä. Matkalla pysähdyttiin Totanassa, jossa oli markkinapäivä. Kaikkea oli ja paljon hedelmistä ja kasviksista eläimiin. Meille riitti ihanan rasvaiset churrot.

Nähtiin paljon eläinten raatoja tiellä ja tien varressa koirista kaneihin. Eilen nähtiin myös jossakin kylässä kolmijalkainen aivan näännyksissä oleva koira. Suretti ja mietin, että miksi ihmiset eivät ota tällaisia ressukoita suojiinsa ja tarjoa niille hyvät oltavat niiden viimeisiksi vuosiksi. Kuitenkin kaikki nämä kulkukoirat ja kissat ovat ihmisten aikaansaannoksia, hylkäämiä ja kaltoin kohdeltuja syystä tai toisesta. 

Täällä ihmisillä on paljon lemmikkikoiria ja kissoja, ne ovat hyväkuntoisia ja koirat varsin hyvin koulutettuja. Liikkuvat vapaana kaupungilla ja ovat ystävällisiä muita kulkijoita kohtaan. Miten ihmeessä sitten on tällainen kulkukoirien/kissojen massa olemassa, joista kukaan ei kanna huolta?

Iltapäivällä hyvissä ajoin oltiin hostellissa ja käytiin syömässä sen ravintolassa valtavat salaattiannokset. Myöhemmin illalla lähdettiin ihmettelemään kaupungin hulinaa, jota ei ollut. Missä kaikki ihmiset oikein ovat? Talojen ikkunoiden edessä on aurinkosuojat eikä ketään näy missään. Kaupat ovat kiinni ja suurin osa ravintoloistakin. Meidän hostellin ravintola aukesi siestan jälkeen kello 21, joten silloin täällä kai heräillään elämään.

Illalla käytiin vielä ensin katsomassa hääseremoniaa ja sen jälkeen vielä syömässä tosi hyvää paellaa hostellin ravintolassa. Rotta juoksenteli ravintolarakennuksen katolla.

Pyörät saatiin tällä kertaa hostellin viereisen apartamentoksen rappukäytävään ja siinä menikin sitten yöunet kun mietin, että pöllitäänkö ne sieltä vai ei. Untakin jo näin, että ne oli rahdattu johonkin laivaan ja katselin sillalta, että siellä menee meidän pyörät.

Aurinkoista ja kuumaa, +22-30

17. pvä / su 3.9. / Alhama de Murcia - Murcia / 43,2 km
Sunnuntaiaamu sumussa
Pyörät tallessa, huh. Aamupala syötiin matkalla. Tosi sumuista ja kosteaa, mutta ei onneksi satanut. Mukava tie ajella ja hyvä myötäinen tuuli. Valavasti hedelmätarhoja joka puolella.


Täällä on toden totta panostettu liikenneympyröihin. Niitä ei vain ole paljon vaan ne ovat toinen toistaan hienompia olkoonpa kylän koko sitten mikä hyvänsä. Tänäänkin Alhama de Murciasta lähtiessä oli hienoja ympyröitä ja sen jälkeen komea palmujen ympäröimä ”valtatie”. Kulkijoita tosi vähän. No, olihan sunnuntaiaamu.

Matkalla nähtiin paljon pyöräilijöitä, kymmeniä ja kymmeniä sekä ryhmissä että yksittäin. Olivat kiertämässä noin 70 kilometrin lenkkiä Alhama de Murcian ja Murcian väillä. Naispyöräilijöitäkin - maastopyörällä - näkyi useampi.
Yleensä täällä näkee eri ikäisten ja kokoisten miesten fillaroivan, naisia ei juurikaan pyörän selässä näe kuten ei myöskään baareissa, joissa käydään matkan varrella kahvilla tai kokiksella. Kylän äijät turisevat juoman äärellä jo aamuvarhaisella ja joskus sanailu on kiivastakin. Ehkäpä siinä käydään läpi päivän uutisia. Illalla toki naiset ja koko perhe on liikkeellä ja istuskellaan ystävien kanssa viinilasin ääressä, mutta kyllä minulla toisinaan on orpo olo äijäporukassa.

Tänään kun tultiin tänne Murciaan, ensimmäisen kerran jouduttiin maksamaan pyöristä ”säilytysmaksu”. Ne vietiin melko autioon talliin tuohon lähelle ja hinnaksi määräytyi 3 euroa per pyörä. Ne olisivat hyvin mahtuneet meidän huoneiston patiolle, mutta ei.

Suihkun jälkeen lähdettiin iltalenkille kaupungin keskustaan ja saatiinkin kulumaan aikaa siellä useampi tunti. Todella iso, kaunis ja viihtyisä kaupunki ja erityisen mieleenpainuvana jäi tajuntaan käynti valtaisassa katedraalissa. Keskustassa oli paljon muitakin upeita ja historiallisia rakennuksia sulassa sovussa uudemman kanssa.
Harmi, ettei satuttu tänne ”torstai-markkinapäiväksi”, koska Murciassa on jo vuosikymmenien ajan järjestetty markkinat joka torstai ympäri vuoden. Markkinoilla myydään kaikkea hedelmistä liinavaatteisiin ja rääsyistä muotivaatteisiin, sekä asusteisiin.

18. pvä / ma 4.9. / Murcia - Orihuela - Almoradi - Dolores - Elche (Elx) / 70 km

Aikamoinen urakka tänään
Kyllä oli tänään aika raskas päivä. Aurinko paahtoi ja mittari näytti +36. Reitti oli tasainen, ei ylä- eikä alamäkiä ja myötätuultakin taisi olla suurin osa matkaa.

Nyt ollaan siis Elchessä, katalaaniksi Elx. Täällä on tosi, tosi paljon palmuja ja matkan varrella oli suuria plantaaseja, jossa viljellään mm. granaattiomenoita. Hulppean näköisiä taloja korkeine rauta-aitoineen ja valtavine puutarhoineen oli tien varrella useampi.

Täällä Elchessä on Unescon maailmanperintökohteeksi nimetty Euroopan suurin (Huerto del Cura, 13 000 m2) palmupuisto, joka pitäisi käydä katsastamassa huomenna. Nyt vaan ajettiin siitä ohi.

Käytiin äsken tuolla kaupungin aukiolla syömässä tapaksia, koska muutahan täällä ei saa tähän aikaan päivästä oli sitten nälissään tai ei. Saatiin samalla keikalla kumottua päivittäinen viinisatsi, josta on tullut jo enemmän tapa. Hyvä vai huono?
Kierreltiin myös nuo vähäiset nähtävyydet ja katedraalin kulmilla oli neljät hautajaiset. Nyt ollaan nähty sekä häät että hautajaiset, suurta iloa ja suurta surua ja kaikkea siltä väliltä.

Ja arvatkaapa mitä! Keskustasta löytyi asturialainen siideriravintola, johon Jarin askel todennäköisesti suuntautuu kun tästä uudelleen liikenteeseen lähdetään. (Illalla notkuttiin oven takana, mutta se oli maanantaisin suljettu, surkeus.)

Matkalla tänne oli järkyttävän paljon liikenneympyröitä. Vaellettiin Murcian läpi ympyrästä ympyrään aikamoisessa aamuruuhkassa kilometri- ja tuntikaupalla. Minä kun en uskalla ympyröitä isommin kierrellä, kyttäilen aikani ja etenen liittymän kerrallaan omaa tahtia.

Matkan varrella ajettiin pari kertaa hutiin, siitä tämä 70 kilometriä tänään. Muuten olisi ollut noin kymmenen kilometriä lyhyempi. Sellainen kohtakin oli, että huoltotie oli isomman tien varressa ja sitä kun aikamme ajettiin, se loppui eikä aitojen eikä isomman tien ja huoltotien välissä kulkevan kastelukanavan yli päässyt. Oli siis käännyttävä ympäri ja palattava takaisin ja siirryttävä isomman tien käyttäjäksi. Tuollainen jos mikä syö ihmistä!
Viime yö meni ensin pohtiessa, että milloin on sopiva heti lähteä puuttumaan ihmisen mätkimiseen ja kun siitä päästiin, loppu yön mietin sitä helvetillistä mökötystä Alicanten lentoasemalla kun me sinne rojuinemme ja pyörinemme perjantaiaamuna ampaisemme. Kokemusta näet on muutaman vuoden takaa. Onko ihan pakko miettiä ja valvoa? Jari onneksi lohduttaa, että kyllä kaikki hyvin menee.

Pyörät saatiin tällä kertaa hotellin kellarikerroksen homeelle haisevaan ja pölyn peittämään varastoon ja sinne omat avaimet, että voidaan poistua kuvioista koska meitä haluttaa. Hyvä niin.

Jarin silmäterä: ohjaamo
Illalla käytiin vielä kaupungilla ruokailemassa. Vaikka onkin syöty melko hyvin ja joka päivä lämmin ruoka tai ainakin salaatti, kulutettu on myös paljon ja tuntuu, että jatkuvasti on enemmän tai vähemmän nälissään. Kun aamusta alkaa janoonsa litkiä kokista pullokaupalla, ruoka ei välttämättä maistukaan kun sitä viimein olisi tarjolla. Ja onhan tämä kuumuus yksi syy siihen, että ei nyt ihan viitsi kuumia keittoja syödä. Mieluummin sitten salaattia tai kalaa tai jotakin kevyempää.

Vuosi sitten temmellettiin gepsin kanssa. Kyllähän se yrittää meitä kierrätää edelleen sieltä ja täältä, oikoa pusikoiden läpi ja ajattaa hiekkateitä mutta mepä ei sitä uskota! Ja onhan tuo Jarikin ehkä oppinut käyttämään sitä paremmin ja tehokkaammin kuluneen vuoden aikana.

Meillä on hyvät ja tarkat paperikartat ja niistä saa suunnan, näkee maisematiet ja pikkukylät, joiden kautta ajella. Gps on osoittautunut oivaksi apuvälineeksi, kun etsitään vaikkapa reittiä hotelliin jostakin kylän tai kaupungin laitamilta tai ollaan muuten vain ulkona kartalta, joka on tuttuakin tutumpi tilanne meille.

Huomenna ajetaan Alicanteen ja ollaan siellä loppuloma ihan rauhassa. Näinköhän!

Välitilinpäätös

Mitä tästä koetusta on sitten jäänyt tällä kertaa mieleen? No, ensimmäisenä ainakin kaksi nousua Sierra Nevadalle. Rankkoja minulle, varsinkin se toinen, jolloin ylitettiin vuoristo ja tuntui, että kavutaan vain sitä yhtä vuoren reunaa ylös - ja voihan olla että kavuttiinkin. Tie ylöspäin näkyi koko ajan aina vaan ylempänä ja ylempänä, masentava kokemus. Ja aurinko paahtoi!

Eikä se ensimmäinenkään nousu hiihtokeskukseen mikään helppo nakki ollut: loppukilometrin yhtä tuskaa ja tuntua, että tämä ei lopu koskaan!

Yksi hienoimmista asioista on nähtyjen komeiden maisemien ja kerättyjen kokemusten lisäksi kuitenkin se, että Jari kapusi pyörineen Pico de Veletalle, vaikkakin ilman minua.

Olen tosi ylpeä itsestäni ja suorituksestani, että tällainen lähellä eläkeikää oleva maalaismummi kapusi melko vähäisellä alkuvuoden pyöräilyllä tuonne ylös ja vielä kaksi kertaa. Jarin jaksamisesta ei ollut epäilystäkään, sellainen kestävyys ja kunto kun on.

Meillä ei ole tapana pyrkiä nopeaan ja tehokkaaseen suoritukseen vaan edetään sen heikomman osapuolen (eli minun) tahtiin ilman sykemittaria tai aikatavoitteita, kunhan nyt saman päivän aikana kuitenkin. Pysähdytään silloin kun ei jaksa ja jatketaan sitten kun on siihen taas tauon jälkeen valmis. Mehän ollaan kuitenkin lomalla eikä keräämässä pisteitä laariin.

Tällä matkalla on ollut paljon isoja, jyrkkiä ja pitkiä nousuja mutta myös vastapainoksi hienoja laskuja. Laskuista kokemuksena antoisin oli se ensimmäinen alas Sierra Nevadan hiihtokeskuksesta. Upeat maisemat ja melko hyvä serpentiinitie.

Myös luola-asunnot Guadixissa oli ihan uusi ja jännittävä kokemus, kuin smurffikylässä olisi ollut. Ei tästä reissusta muutenkaan pahaa makua jäänyt ja miksi olisi, itsehän me ollaan suunta valittu.

Mitään ei ole kadonnut tai pöllitty matkalla. Pyörät ovat kestäneet hyvin eikä mitään ole mennyt rikki. Yksi sisärengas on vaihdettu, koska venttiili hajosi. Ja minäkin olen viimein kaiketi oppinut oikeanlaisen jarrutustekniikan, koska renkaat eivät paukkuneen ja kärynneet kuumentuessan kuten vuosi sitten alamäissä.
***
Ja vielä: PS:lle + vaimolle iloisia eläkepäiviä. Nauttikaa elämästä, nähdään.

19. pvä / ti  5.9. / Elche - Alicante / 31,5 km

Paluu rannikolle ja täältä kotiin
Terkkuja täältä Alicantesta. Majoituttiin pariksi yöksi melko vaatimattomaan hostelliin, mutta ihan riittävä meille: on ilmastointi ja oma kylppäri. Tämä on lähellä rantaa kävelykadun varrella ja saatiin fillarit sisätiloihin. Mitä muuta sitä tarvitseekaan! 

Oltiin kaupungilla iltapäivällä muutama tunti. Löydettiin ruokapaikka - koska tämä on turistirysä, täältä löytyy myös siestan aikana lounaspaikkoja. Ja koska ollaan turistirysässä, hintakin on sitten huomattavasti korkeampi kuin tuolla maalaismaisemissa. Ja turisteja on järkyttävä määrä. Suomalaisia ei vielä nähty, mutta on vain ajankysymys, milloin se tapahtuu.

Elchessä uni maistui: nukuttiin kymmenen tuntia putkeen! Kun lähdettiin sieltä, liikenne oli ruuhkainen mutta tiet onneksi leveitä ja hyviä polkea. Kiertelin taas liikenneympyrät omaan tahtiini ja Jari odotteli jossakin ympyrän jälkeen tien reunassa. Kun saavuttiin tänne rannikolle, Jari pulahti rohkeana heppuna Välimereen uimaan. Nauratti, kun sellainen valkoinen valas näkyi ruskettuneiden ihmisten joukossa.

En muista, olenko maininnut katujen laatoituksista ja erityisesti rakennusten lattialaatoituksista, mutta nyt sitten mainitsen. Täällä käytetään paljon sisätiloissa tosi liukasta kiveä lattioissa ja erityisesti kylppäreissä ne ovat petollisia. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun jalka on lipsahtanut. Ulkona taas kävely/pyörätiet on päällystetty laatoilla, jotka märkänä ovat aikamoinen uhka kaatumiselle. Silloin kun satoi, fillarin kanssa olikin melko haastavaa edetä ja erityistä varovaisuutta piti noudattaa, ettei olisi vetänyt lippoja.

Kilometrejä on tullut noin 850, Jarilla 40 kilsaa enemmän Veletan keikasta.

Eli kaikki hyvin täällä, aurinkoista, aamulla +22, illalla +32, hiostavaa

20.-22. pvä / ke 6.9.-pe 8.9. / Alicante – Kerava / 56,6 km

Loman loppu
Milloin sitä oppii vai ei milloinkaan! Majoittuminen kävelykadun varteen oli taas yksi niitä hölmöläisen tekosia, joita tuli kaduttua jo heti ensimmäisenä iltana. Meidän ikkunan alapuolella oli baareja jonossa koko kävelykadun mitalta ja meteli sen mukaista. Eli ei paljon tullut nukuttua vasta kun aamuyön tunteina kun paikat suljettiin. Vaikka ikkunat olivat kiinni, äänet kantautuivat selkeästi huoneeseen.

Viimeinen yö oltiin Alicanten lentoaseman lähellä eikä paljon nukuttu sielläkään. Minua jännitti ja valvotutti mietteet, että miten saadaan pyörät Suomeen. Herätys oli klo 4, polkaisu seitsemän kilometrin päähän lentokentälle pimeässä. Onneksi oli vähän liikennettä ja pienet valot edessä.

Vikan yön majoitus oli ihan ok ilman mitään ylimääräisiä herkkuja. Oli pienen pieni kylpyhuone ja sängyt erikseen, välissä jopa "näkösuoja" kasvojen kohdalla. Siisti paikka. Syödäksemmekin saatiin kun fillaroitiin muutaman kilometrin päähän.

Ja ihan niin kuin arveltiinkin, sitä ei vaan lähdetä kotia kohti Espanjasta pyörien kanssa vaan muodollisuuksiin hurahti sen verran aikaa, että ehdittiin nippa nappa ryystää aamukahvit kaiken juoksemisen jälkeen.

Ensinnäkin Jari oli vuorannut pyörät makuualustasysteemillän ja asemalla jatkettiin renkaiden tyhjennyksellä ja muilla tarvittavilla jutuilla. Vaan eipä riittänyt. Meidän piti koko komeus vielä ahtaa lentoyhtiön antamiin pariin muovisäkkiin ja tämän muovihässäkän kanssa sitten suunnata kohti läpivalaisua tullin puolelle, koska eivät mahtuneet mitenkään päin läpi laitteesta normaalilla puolella.

Onneksi pyörät ovat sen verran kevyitä, että niitä jaksoi kanniskella sinne ja tänne.

Mutta kaikki meni pussituksesta ja laukkaamisesta huolimatta ihan jouhevasti ja hääräämiseen nähden sujuvasti ja nopeastikin. Kukaan ei mulkannut vihaisesti ja lentoyhtiön virkailija oli tosi ystävällinen, kun kiikutti meitä ympäri terminaalia. Vähän jopa hävetti, että yhden virkailijan työaikaa meni meidän asioiden hoitamisessa ehkä jopa toista tunti.

Passit ja lentoliput olivat hetken kateissa tuon tullihärdellin jälkeen, mutta onneksi löytyivät kuitenkin sitten tiskiltä. Jari on ilmeisesti niitä ennakkoon profiloituja oudosti käyttäytyviä matkustajia, koska hänestä silpaistiin huumetesti. Ei ollut ensimmäinen kerta. Minulla unohtui fleece turvatarkastuksen kaukaloon, joten piti palata takaisin ja käydä hakemassa se. Ehdittiin vielä ostetaa ne vähän tuliaiset, mitä tuotiin ja sitten päästiin rauhassa odottelemaan koneeseen nousua.

Meillä oli pieni reppu ja etulaukku koneeseen noustessa eikä niille tahtonut löytyä tilaa. Ihmiset tuovat uskomattoman määrän kamaa koneeseen, joista osa siirrettiin lentoyhtiön toimesta ruumaan jo heti portilla.

Kotimatka Helsinki-Vantaalta sujui syksyisessä ilmassa. Varpaita, sormia ja korvia paleli shortseissa ja sandaaleissa, mutta onneksi ei kuitenkaan satanut.
Alicantessa +25, Keravalla pilvistä ja +12